Arvokas elämä
- Valuable life

Erkille ja Liisalle syntyi lapsia. Yhdessä niitä hoidettiin ja kasvatettiin. Molemmat tekivät maatilalla töitä, joita oli riittämiin, navetassa oli muutama lehmä ja maita viljeltiin, metsiä hoidettiin. Erkki oli uudistusmielinen ja innokas oppimaan uutta. Hän päätti kehittää viljelytoimintaa ja osallistui kansanvalistusseuran kirjeopiston viljelykurssille. Kangasalan maatalousnäyttelyssä eräs professori esitteli hyvän toimintaidean, riu’uista tehdyn kevytrakenteisen kasvihuoneen, jonka suojissa sato kasvaisi nopeasti. Erkki tarttui ideaan ja valjasti pelloista osan kasvihuoneporkkanaviljelylle. Viljely oli mukavaa, mielekästä ja tuottoisaa. Erkki kehitteli, suunnitteli ja toteutti ideaa. Liisa oli mielellään omalla työpanoksellaan toiminnassa mukana. Erkin ja Liisan yhteistyö sujui hyvin ja sopuisasti. Sadon korjuun jälkeen porkkanat lajiteltiin, pestiin ja pussitettiin yhdessä pakkaamossa ja kuunneltiin työn lomassa äänikirjoja. Erkki kiittelee vaimonsa työpanosta. Hän oli niin kätevä ja näppäräsorminen. He osasivat hyvin yhteen hiileen puhaltamisen taidon. Yhteinen motto oli: ”Riita ei rakenna. Se rikkoo.” 

Oman haasteensa nuoren parin arkeen toi samassa pihapiirissä asuva, voimakastahtoinen Erkin isä, joka oli läsnä vahvasti nuorenparin arjessa. Erkki jälleen kiittelee puolisoaan, joka osasi suhtautua tilanteeseen hyvin ja rauhallisesti, sopuisasti. Erkki itse osoitti miehekästä ryhtiä ja ihailtavaa diplomatiaa suhteessa isäänsä. Erkistä oli kasvanut itsenäinen mies, joka seisoi ryhdikkäästi kaikissa tilanteissa vaimonsa rinnalla. Liisa oli perinteinen vaimo, joka jätti päätöksen teon ja taloudenhoidon miehelleen. Itse hän keskittyi maatilantöiden lisäksi kodin- ja lastenhoitoon. Äitinä Liisa oli lempeä, äidillinen ja hoivaava. 

Kun Erkin ja Liisan lapset kasvoivat ja läksivät omille teilleen, he muuttivat pihapiirin pienempään taloon. Erkki ja Liisa olivat silloin vähän yli 50-vuotiaita. Muuton jälkeen Liisa ihmetteli, että hän on uudessa keittiössä aivan kuin eksyksissä. Tavarat eivät tahtoneet löytyä ja aina joku oli hukassa. Se kuitenkin kuitattiin huumorilla, jota perheessä oli porkkanoiden lisäksi aina viljelty. Liisan muistiongelmat kuitenkin lisääntyivät siinä määrin, että aviopuolison lisäksi asiasta huolestuivat perheen lapsetkin. Liisa oli itsekin tietoinen tilanteestaan. Pitkä suostuttelun jälkeen Liisa suostui lähtemään tutkimuksiin ja tilattiin lääkärille aika. Ajatus oli, että asia korjaantuisi lääkkeillä. Alzheimer-diagnoosi ei tyrmännyt Erkkiä, pikemminkin se toi helpottavan selityksen Liisan muuttuneelle käyttäytymiselle ja oireilulle. Sairaus jatkoi etenemistään pitkään hitaasti, mutta sitten etenemiseen tuli jyrkkä käänne. Liisan persoona muuttui ja intohimoinen kiinnostus ruuanlaittoon katosi tyystin. Samoin kiinnostus muita ennen kiinnostavia asioita kohtaan loppui kuin seinään, ei kiinnostanut kutominen eikä ristikoiden ratkominen.

Erkki koki olleensa siihen asti hyvässä ruokapalvelussa. Nyt hänen oli opeteltava se taito. Liisa ei osannut enää sanoa edes suolamääriä. Levottomuus lisääntyi. Päivärytmi häiriintyi. Liisa ei tuntenut miestään. Erkki oli joku tutun oloinen mies. Tulitikut ja sakset piti piilottaa. Liisa ei tiennyt, missä oli vessa. Se aiheutti Erkille paljon lisätyötä, lattioita piti pestä öisinkin. Kun Liisa ohjattiin vessaan, hän ei tiennyt, miten siellä kuuluu toimia. 

Liisan lapsuudenaikaiset kokemukset palasivat voimakkaasti hänen mieleensä. Alkoi ihmeellisen yöelämän aika, muuttopuuhien alinomainen valmistelu. Hän oli muuttamassa kotiin äidin luokse. Äidin, joka oli kuollut jo kauan sitten. Liisa ei huolehtinut hygieniastaan eikä antanut Erkin pestä itseään, koska äiti oli kieltänyt olemasta vieraiden miesten kanssa alasti. Oviin piti asentaa turvalukot mahdollisen karkailun vuoksi. Muutaman kerran Liisa oli kadonnut Erkin valvovan silmän alta. Erään kerran Liisan käveli tienviertä pitkin jonnekin. Erkki tavoitti vaimonsa ja kysyi, minne matka. Liisa vastasi: ”en minä tiä, jalat vain vie.” 

Toinen katoaminen tapahtui hautausmaalla. Erkin ja Liisan oli tarkoitus käydä istuttamassa orvokkeja muutamille haudoille. Kun päästiin parkkialueelle, Liisa ei halunnutkaan lähteä vaan jäi autoon odottamaan. Erkki teki juoksujalkaa istutuskierroksen. Autolle palatessaan Liisa oli poissa, mutta löytyi onneksi nopeasti.

Karkaamiset aiheuttivat sen, että Erkin ja Liisan elämänpiiri pieneni entisestään. Liisan kanssa ei voinut lähteä minnekään, koska häntä ei saanut pois autosta ja autoon häntä ei voinut yksin jättää. Erkki mietti joskus Liisan intervall-jaksoja, mutta Liisa ei suostunut lähtemään. Muutamia vuosia heidän luonaan kävi kotipalvelu ja se antoi Erkille hiukan tilaa. Hän saattoi kahtena päivänä kuukaudessa lähteä kauppa- ja apteekkiasioille. Joskus hän kävi kirjastossa, joskus kahvilla, joskus vanhaa ystävää tapaamassa. Pienet hetket tuntuivat tärkeiltä hengähdystauoilta. 

Erkki oli aina ollut hyvin tiedonjanoinen ja siksi hän luki ja tutki paljon myös alzheimerista kertovaa kirjallisuutta. Se lisäsi ymmärrystä sairautta kohtaan. Huumorilla ja kärsivällisyydellä ja ymmärtäväisellä tilannetajulla tästä selvitään, hän ajatteli. Lähes 50 vuotta oli yhdessä eletty ja hyvin pärjätty. Erkki koki, että hänen oli ollut hyvä olla. Liisa tarvitsi nyt apua. Erkki koki velvollisuudekseen auttaa, niin kauan kuin jaksaa. Hän kuvaili tuota pitkää ajanjaksoa myös sanoilla yhteenkuuluvaisuus ja rakkaus. Tunne säilyi, vaikka puoliso rinnalla ei ollut vanha tuttu Liisa. Liisa oli kuin täysin eri ihminen. Luonne ja persoona muuttuivat.

Lapset asuivat muualla. He auttoivat sen, minkä ehtivät. Kyläläisiä piipahti joskus kahvilla. Se piristi ja toi päivien kulkuun väriä. Hoitotyöstä Erkki ei pitänyt taukoa, lakisääteisiä lomia hän ei pystynyt pitämään. Monesti tuntui, että hän oli maailman ainut omaishoitaja pieneksi surkastuneissa ympyröissä. Jouluisin tuli kutsu omaishoitajien joulupuurolle. Kerran sinne oltiin menossa, mutta Liisa ei lähdön hetkellä halunnutkaan lähteä. Erkki kaipasi vertaistukea ja univelan nollaamista.

Erkki jaksoi ja jaksoi. Vielä tämä viikko, tämä kuukausi, hän ajatteli. Valvominen ja jatkuva hälytystila aiheutti fyysisiä oireita, erityisesti rytmihäiriöitä. Sitten molemmat sairastivat rankan flunssan, josta toipuminen kesti pitkään. Tuossa vaiheessa Liisa meni ensimmäistä ja viimeistä kertaa intervalliin. Sieltä kotiutuminen oli äärimmäisen raskas kokemus. Liisa oli erittäin levoton. Kotiin tuli hoitaja, joka teki Liisalle testin ja totesi, että Erkki ei pysty yksin hoitamaan Liisaa, joka vaatii hoitoa 24/7. Oli pystynyt monta pitkää vuotta. Liisa sai palvelukotipaikan ja Erkki jäi yksin kotiin pitkän hoitorupeaman jälkeen takki tyhjänä ja kaikkensa antaneena.

Liisa on ollut kolmisen vuotta palvelukodissa. Erkki kertoo, että uupumisesta selviytyminen kesti kaksi vuotta, eikä tiedä onko vieläkään täysin selvinnyt siitä ajasta. Hän kertoo saaneensa hiukan otetta elämästä ja on kiinnostunut uudelleen myös vanhoista harrastukisistaan. Liisaa hän käy katsomassa säännöllisesti. Yhä on olemassa huoli, että miten se Liisa siellä pärjää. Hyvässä hoidossa Liisa on, mutta laitostunut. Ei tarvitsisi murehtia, mutta kyllä sitä usein miettii. Siellä se Liisa kulkee levottomana ympäriinsä. Koko ajan menossa jonnekin eikä kuitenkaan minnekään. Koti-ikävä Liisaa ei vaivaa ja silloin, kun Erkki hakee Liisan kotikäynnille, Liisa ei joko tunnista kotiaan tai muistelee ehkä joskus käyneensä. 

Liisa on osastolla tutustunut suunnilleen samanikäiseen ja samassa elämänvaiheessa olevaan naiseen. He ovat omalla tasollaan ystävystyneet. Se on melko liikuttavaa katseltavaa. Sylissään Liisa usein kuljettaa kolmea nukkea, joita painaa rintaansa vasten. Vierailujen aikana Liisaan ei aina saa oikein minkäänlaista kontaktia. 

Liisa istuu sängynlaidalla nuket sylissään. Huoneeseen saapunutta Erkkiä hän ei huomaa. Erkki polvistuu Liisan eteen, katsoo vaimoaan silmiin ja kuiskaa tuskin kuuluvasti: Liisa-pien. Liisa järjestelee nukkeja sylissään ja peittelee ne nukkumaan.

Pieneksi tulemme jälleen. 

Teksti: Eija Rintala

Kodinpalvelutyö on aukaissut silmiäni ikäihmisten elämästä, johon käytännössä en ollut juuri aikaisemmin törmännyt. Jossain he ovat, sidottuinakin, seinien sisäpuolille... Sairaus tuntuu tulevan yllättäen, vaikka tiedetään, että vanhuus harvoin tulee yksin. Sairauksista huolimatta elämäniloakin seinien sisäpuolelta löytyy ja opettavausta sellaista. On ollut mielekästä ja antoisaa kuulla erityisesti vanhempien ihmisten tarinoita ja näkemyksiä elämästä. Koen, että olen saanut ja oppinut uutta; eikä vähäisempänä se, että noki takan lasista lähtee parhaiten kostealla liinalla, mikä on kastettu nokeen. 

Olen saanut hyviä käytännön vinkkejä mansikkakermatäytekakun tekemisestä rautaisen keittiöemännän opin alla yhdessä tarjoiluja tehden 80-vuotis syntymäpäivilleen. On pilkottu ja kannettu puita, kerätty risuja, haravoitu, kitketty kukkapenkkejä, levitetty sorakasoja, hoidettu vauvaa, luotu lunta, leikattu hiuksia ja varpaan kynsiä, hoidettu pieniä haavoja ja asennettu vaginafemmit, mankeloitu ja parsittu villasukat ehjiksi, keitetty omenahilloa, pesty ikkunoita, pidetty jumppa- ja venyttelytuokiota, ulkoilutettu koiria, pidetty seuraa kotona olevalle omaishoidettavalle puolison ollessa leikkauksessa, soitettu ambulanssia, pidetty kädestä kiinni, annettu pesuapua... Kaikenlaista puuhastelua, mitä ihmiselämään kuuluu...  Ja ennen kaikkea kohdattu ihmisiä, mikä onkin mielestäni työsuola, välittömän palautteen lisäksi, minkä saa, kun asiakas jää taas tyytyväisenä puhtaaseen kotiinsa.



Toiseen mielenkiintoiseen näkökulmaan olen myös törmännyt kodinpalvelutyötä tehdessäni. Luin taannoin Julia Cameronin Kuuntelemisen polku-kirjan, missä hän mm. kehoitti meitä aikuisia vaalimaan omia hetkiä. Hän kehoitti menemään taidenäyttelyyn, kahvilaan, lankakauppaan, luontoon.. Paikkaan, missä ei tarvitse olla tuottava, vaan missä voi olla vapaa kaikesta ja inspiroitua ja viehättyä meneillään olevasta hetkestä. Pääsemme työmme ansioista piipahtamaan monenlaisissa kodeissa. Toisinaan voimme päästä koteihin, jotka viehättävät meitä syystä tai toisesta. Voisimmeko nähdä nämä kodit taidenäyttelyinä ja lankakauppoina, joissa voimme iloita arjen pienistä kauniista hetkistä, olla ja elää hetkessä ?

Ja vielä lopuksi; monesti asiakkaat ovat kotona, kun menen heidän luokseen. Muutamille asiakkaille olen puhunut, että työni kodinpalvelussa on kuin tanssia - ajattelen, että kun menemme toisen kotiin, haluamme kunnioittaa kunkin kotia ja tapaa olla ja elää. Siivoanko ensin keittiön vai makuuhuoneen, jutellaanko vähän ennenkö ryhdyn työhön, aistit terävöityneinä lasken heidän kanssaan leikkiä tangon tahtiin, niin että kaikilla on hyvä olla. En sipsuta varpaillani, vaan otan reilusti askelia eteen, taakse, sivulle ja toiselle.